No jos kerran taiteilijan ainoa "työ" saa olla vain taiteen tekeminen niin miten kummassa taiteilija tulee toimeen siis elättää itsensä yhteiskunnassa..sillä suinkaan kaikkien tekijöiden teoksia ei osteta niin paljoa, että niillä elättäisi itsensä. 

Se on siis loppu viimeksi valinta kysymys ja onneksi meillä on olemassa sellainen mahdollisuus..ainakin aika usein.

Monissa maissa sitä ei edes ole...koska ei ole apurahajärjestelmiä ja opetustyöstäkin on hampaat irvessä taisteltava.

Toivoisin vain, että jokainen taiteilija tekisi nämä asiat itselleen selväksi siis ihan juuria myöten ja vasta sen jälkeen VALITSISI aidosti sen mikä on paras mahdollinen tapa toimia.

Kysymykseksi jääkin se mikä on aitoa valinnan vapautta ja onko sitä edes olemassa taiteen kentällä, kun puhutaan taiteilijan ammatista tomeentulona? Palaan siihen asiaan hetken päästä tässä kirjoituksessa.

Mutta palaan nyt siihen asiaan joka oli kysymyksen asettelu miksi?

Tässä viime päivinä olen huomannut, että taiteilijat (siis jotkut..anteeksi yleistävä sävy) todella oikeasti ovat asettaneet myöskin sen  em. tärkeän kysymyksen esille, kun puhutaan kaupallisuudesta taiteessa tai oikeastaan enemmänkin siitä, että kun puhutaan siitä miten taiteilija KÄYTÄNNÖSSÄ toimii tässä maailmassa sen osana ollessaan taiteilija sekä tehdessään arkielämän ratkaisuja taiteilijana sekä taiteen edustajana.

Huomasinpa samalla, että juuri tähän kysymykseen MIKSI? on vaikea vastata myös taitelijalla itsellään kun ollaan käytännössä esim. viemässä näyttelyä ulkomaille. 

Kysyttäessä kysymystä MIKSI vastaukseksi tulee juuri (läpikaupallistunut ajatus), että "..kun Suomen markkinat ovat pienet." tms. jne.

Eli ei todellisuudessa vastata siihen kysymykseen jota sana MIKSI ? antaa olettaa.

Toisin sanoen MIKSI juuri se ja se ulkomaa eli MIKÄ TAITEELLINEN AMBITIO ohjaa juuri siihen ja siihen ratkaisuun tehdä juuri se ratkaisu. Se ambitio ei ollutkaan vastaus (edes taiteilijalla) kysymykseen MIKSI?

Vaan vastaus oli kaupallinen termi eli "markkinat ei riitä Suomessa" Sivulauseessa kyllä kävi ilmi, että "Suomalaisen kulttuurina edistäminen...sekä  ymmärryksen lisääminen ja taidearvojen jakaminen kulttuurien välisesti..." tai jokin sellainen..olihan se lause SIVULAUSE ja rehellisesti sanottuna liioittelin kun lisäsin (huom itse) lauseen "Taide arvojen jakaminen kulttuurien välisesti"

No.. siis asiaa ei oltu mietitty, eikä sitä edes haluttu sen kummemmin miettiä. Se on ensisijaisesti ikävää ja olen siitä surullinen.

Se kertonee lisäksi ehkäpä siitä, että ollaan vieraalla maaperällä, kun toteutetaan kaupallista ajattelua sen omilla välineillä taiteen kentässä.

Se kertoo myös siitä mallista joka on jo läpikäynyt koko yhteiskunnan siis myös taiteilijat itsensä.

Kaupallisuuden voi nähdä niinkin, että se on hallitsevan luokan väline, jolla se tietynlaiseen älykkyyteen vedoten asettaa vallassaan olevat pakon sanelemien ratkaisujensa eteen tehdä "taidetta", joka on taidetta pelkästään työnä, joka täytyy tehdä käsityömäisesti kunniakkaasti loppuunasti. Tämä arvo on sinallään äärimmäisen kunnioitettava asenne omaa ammattikuntaa sekä omaa työpanosta kohtaan, mutta se on omiaan luomaan taiteen sisälle vääristyneitä toimintamalleja, jotka näkyvät reaalimailmassa, ikävä kyllä, myös sen taiteen saralla, joka on sitä ns. omaa tuotantoa eikä työtä "pelkkänä" työnä. Se näkymä on ASENNE taidetta kohtaan.

Haluan tässä aluksi ( muodikkaasti HEH; HEH..rakas ironia) tieteellisesti lainata seuraavan kappaleen kirjasta sekä ajatusmaailmasta, jonka voi tulkita laajasti kuvaavan mielestäni YHTÄ nykypäivän, ehkäpä jopa... ONGELMAA tai oikeastaan ajatuskulkua:kaupallista ajattelua, johon tässä kirjoituksessa olen jo koko ajan viitannutkin ja jota selvennän myöhemmin lisää tässä tekstissä.

Tässä suora lainaus:

" Minusta näyttää hyvin tärkeältä käsitellä rasismin kaikkein hienovaraisimpia, kaikkein vaikeimmin tunnistettavissa olevia muotoja, jotka tuomitaan hyvin harvoin ehkä siksi että rasismin tavanomaisilla arvostelijoilla on tiettyjä juuri tähän rasismin muotoon liittyviä ominaisuuksia. Tarkoitan älykkyyden rasismia. Älykkyyden rasismi on hallitsevan luokan rasismia ja se eroaa monin tavoin siitä, mitä tavallisesti pidetään rasismina, siis pikkuporvarillisesta rasismista, joka on useimpien klassisten kritiikkien kohde kaikkien rajuimmasta, nimittäin Sartren kritiikistä, alkaen. Tämä rasismi on ominaista sellaiselle hallitsevalle luokalle, jonka uusintaminen riippuu osittain kulttuuripääoman välittymisestä, peritystä pääomasta, joka on ruumiillistunutta pääomaa, siis näennäisesti luonnollista, sisäistä. Älykkyyden rasismin kautta hallitsevat pyrkivät saamaan aikaan "omien etuoikeuksiensa jumalallisen oikeutuksen", kuten Weber sanoi, siis oikeuttamaan sen sosiaalisen järjestyksen, jota he hallitsevat. " (Lähde 1.)

Tämä ajatus on mielestäni hyvin käyttökelpoinen nykyisin kun tarkastellaan yhteiskuntaa sekä laajasti, että katsottaessa sitä pienen piirinkin sisältä.

Pierre Bourdieun ajatusmaailmaa voi käsittää niinkin, että ihmisillä on tietynlaista kykyä ja halua määritellä älykkyyttä monella eri tavalla.

Hallitsevassa asemassa olevilla tuntuu olevan eniten sitä ns.älykkyyttä, jota tarvitaan silloin kun asioita järjestetään pinoon ja ne suoraviivaistetaan välineiksi kaupallisessa maailmassa, jotta ansaittaisiin mahdollisimman paljon hyötyä eli tässä tarkoittamassani tapauksessa loppujenlopuksi rahaa. 

Yleiskielessä puhutaan älykkyytenä mm. ns. liikemiesvaistosta, markkinointitaidoista (sen laajassa merkityksessä), kyvystä ymmärtää talousmaailmaa, hallita kassavirtoja, taloustermistöjä sekä käytänteitä ja ihmisiä sitä kautta. Periaatteessa puhutaan manipuloinnista, koska usein talousnerojen puheet eettisistä periaatteista osoittauvat sanahelinäksi ja silkaksi tekopyhyydeksi.

Tunnutaan arvostavan helposti ja näkyvästi sitä "älykkyyttä" jolla ihminen on "ansainnut" taloudelliset voittonsa tai ansionsa vaikkapa kuukausitain tai vuosittain.

Normaali elämässä tämän "älykkyys" muodon tavoittelu näkyy juuri siinä, että usein ihmisillä tuntuu olevan aina kova kiire juosta rahan perässä, vaikka Slow-life käsite on tuttu jo 90-luvun keskivaiheilta asti. Siihen ei olla tartuttu hanakasti sillä rahaa takovalla talousnerolla ei ole aikaa leipäillä lakereilla. Kiireen käsite on jo itsessään status-symboli ja kuuluu jokaisen itseään arvostavan "menestyjän" perus-selviytymis pakettiin elämässä.

Pienien piirien rakenteelliset mallit ovat heijastuma suuremmasta toiminta tavasta yhteiskunnassa ja taiteen pienissä piireissä tämä näkyy juuri siinä asenteessa, jonka taiteilijat ovat joutuneet ottamaan omaan ammattiinsa. Kaupallisuuden ja pahimmillaan jopa "älykkään" kaupallisuuden neron leiman otsaansa, kuten vaikkapa Pop- musiikkin-"kuningatar" Madonna on tehnyt tai saanut osakseen. 

Huom. en väitä tässä mitenkään, että ne joilla on rahaa olisivat mielestäni älykkäitä ..totean vain, että ne joilla sitä on helpoiten paljon ovat niitä, jotka ovat OMAKSUNEET tavan saada (tavalla tai toisella) rahaa ns. älykkäästi eli ymmärtävät loistavasti sen miten kaupalliset välineet toimivat käytännössä. Tämä tapa joka on omaksuttu on kaupallinen välineellistävä ajattelu. Mielestäni ei ole kuitenkaan hyvä että taidetta, ihmisiä tai arvoja välineellistetään.

Kaupallinen asenne taiteilijoilla (jopa arvo..hrr oikein kylmii selkäpiitä ja samalla sympatia kalvaa rinnassa sekä itseä, että muita taiteilijoita kohtaan) on mielestäni se, että on erikseen ns. palkkatyö ja taiteellinen työ. Tämä asenne lähtee hyöty periaate mallista, joka on sisäänkirjoitettu taloudellisten arvojen maailman käsitteeseen.

On käytännössä valittava taiteen ja HYÖDYN väliltä, koska muuten ei voi elää. 

Nimittäin vaikka kaupallisuus onkin todellisuudessa välineineen ainoastaan työkalu niin koko yhteiskunnan rakenteet perustuvat tälle mallille tosiasiassa.

Väline on alkanut hallita ihmistä ja ihminen käyttää sitä ns. älykkäästi sen vastatessa helposti taloudellisten arvolatausten maailman tarpeisiin... eikä ihminen kokonaisuudessaan, kansakuntana tai joukkona hallitse enää  sitä minkä se on itse alunperin luonut apuvälineekseen.

Siis, korostan, rahan ja talousmaailman.

Rahaa ja talousmaailmaa hallitsevat pienet joukot, jotka ovat itsensä siihen asemaan syystä tai toisesta legitimoineet tai legitimoitu ja nämä legitimit harjoittavat ns. älykkyyden rasismia edellä kuvailemallani jopa vääristyneellä älykkyyden määritelmällä määriteltynä. 

Itse taidekenttää tästä "älykkyyden rasismista" ei voi syyttää, sillä taidekenttä on vain pieni osa koko yhteiskuntaa. Taidekenttä pikemminkin kipristelee tässä rasisminharjoittamisen kohteena. Nyt se haluaisi siitä asemasta pois ja siksi se on valinnut ne välineet aseikseen, joita hallitseva luokka käyttää eli kaupallisen ajattelun käyttämisen toiminnassaan.

Taiteilijat ovat siis yhteiskunnassa eräänlainen marginaali siis ja kaupallisuuden taiteilijat joutuvat pakostakin ottamaan huomioon, tavalla tai toisella, ollessaan taiteilijoita tässä maailmassa missä kaupalliset arvot ovat läpäiseet kaiken.

Se ei ole mielestäni oikea suunta, jos sitä ajattelee sen kannalta mitä taide itsessään on eli juuri sitä, että se pyrkii vastaamaan itsessään kysymykseen miksi? ja jopa määrittelemään sen mitä on taide. 

Ehkäpä taitelijat eivät enää itsekkään jaksa, työn uuvuttamina, sitä miettiä tarpeeksi ja ollaan helposti jättämässä tämä ikuisuus kysymys "mitä on taide?" muiden ja erityisesti ajan eli historian vastuulle.

Siis historia kirjoittakoon historiaansa itsestään ja joku muu määritelköön sen mitä on menneisyys ja vaikkapa taide. 

Se on mielestäni vastuuton ajatus ja se johtaa pahimmillaan siihen, että edes pieni ääni ei  edes yritäkkään selventää taiteen mysteeriä valta väestölle itsellään eli taiteella itsellään.

Tämä "antaa historian näyttää mikä on taidetta" lause tai jopa klisee ikävä kyllä myös näkyy taidekentällä helposti sillä tavalla, että osa taiteilijoista on sysäämässä oman vastuunsa ulkoa ohjautuvaksi lauseeksi:

 "Aika määrittää mikä on kestävää taidetta ja mikä jää elämään on taidetta. Muu on vain tekemistä jota me taiteilijat teemme tänä päivänä vain tehdäksemme taidetta ja ollaksemme olemassa elämäntapana" (olen pahoilani´, että kärjistän...mutta näin on helpompi sanoa mitä ajattelee)

Taiteilijoiden tulisi ehkäpä voimakkaammin sanoa ääneen se mitä ajattelee siitä taiteesta mitä näkee... rehellisesti.... taiteilijoilla on ehkäpä siihen jopa taiteen itsensä elinehtona oleva velvollisuus, jotta taide säilyisi hengissä aidoimmillaan.

Taiteilijan ei ehkä enää pitäisikään antaa muiden määrittää sitä mitä on taide...ei edes historian sanoman varjolla eikä varsinkaan sillä verukkeellä tämän päivänä taide kentällä oltaessa.

Sillä historia määräytyy aina jälkikäteen eikä taiteilija voi vastuustaan vetäytä sanomalla, että

"Antaa historian määritellä taide"-lauseella.

Taiteilija kyllä ihan itse tietää mitkä työt hän signeeraa sillä miellä, että ne kestävät sitä aikaa ja paras sekä ainoa  mittari sille on taiteilijan omat silmät nähdä.

Loppu on sitten historiaa kun sen aika tulee.

Toivon hieman itsekunnioitusta taiteilijana kollegat hyvät.

 

Lähdeluettelo:

1. Pierre Bourdieu, Sosiologian kysymyksiä s.221. Alkuteos Questions de socielogie. Käännös J.P. Roos 2.painos