HÄLYYTYS-SIREENI

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ihmisellä on periaatteessa aina mahdollisuus selvitä elämästä. Kaikilla ihmisillä. Puhun nyt mielenterveydellisistä ongelmista ja niistä selviämisestä.

Tähän kyseessä olevaan aiheeseen liittyvät oikeastaan kaikki ne ongelmat jotka eivät ole nk. rakenteellisia aivoista johtuvia mielisairauksia, vaan puhun masennuksesta, ahdistuksesta, päihdeongelmista tai/ ja muista riippuvuuksista tms. kaltaisista ongelmista.

 

Ajattelen, että itse ”sairaudentunto” on aina parempi kuin se, että ihminen ei tunnista omia ongelmiaan.

Sairaudentuntohan on tavallaan hälyytys-sireeni, joka alkaa soida kun tulipalo uhkaa tuhota koko rakennuksen.

 

Joskus tulipalon sattuessa käy niin, ettei paloautot pääse paikalle. Syyt voivat olla moninaiset. Tiet ovat tukossa ja sillat ovat katki.

Voi olla, että joku palomies on yrittänyt uida kuohuavan joen yli palavan talon luokse ja päästessään talolle talo on potkaissut sen menemään viimeisillä voimillaan. Palomies yritti jopa väkivalloin päästä talon luokse. Hän ei tiennyt, että se ei ratkaise mitään.

 

Talo siis palaa roihuten ja sen liekit ovat ilmeisiä, niin ilmeisiä ettei kukaan voi olla niitä näkemättä.

 

Mutta talo vain sanoo ettei tarvitse ketään pelastamaan itseään. Talo itse haluaa tuhoutua.

Talo siis palaa maan tasalle, mutta tuli ei pysty polttamaan kaikkea. Ei vaikka kuinka yrittäisi. Ydinpommikaan ei hajota niitä pieniä kivensiruja, jotka räjähdyksessä jäävät jäljelle.

 

Talon perustukset jäävät pystyyn. Ainakin pieninä paloina, lähes atomeina.

 

Kuluu monia vuosia ja talon perustukset ovat ”onnellisia” omassa jylhässä yksinäisyydessään. Talosta tulee katkera ja talo on vangittu omaan tulipaloonsa joka on ollut jo kauan sitten menneisyyttä.

 

Talon perustuksille ei rakenneta koskaan uutta taloa. Talo ei sitä itse halua. Talo haluaa olla marttyyri ja kostaa kaiken kokemansa vääryyden, jotka se koki rakennusvaiheessa.

Se on kaiken  syy, että tuonne keskustaan rakennettiin valtavia kerrostaloja ja rivitaloja, niiden pihat kun ovat niin kauniita tai eivät ne tietenkään ole loppujenlopuksi kauniita, ne vain ovat uusia ja minä olen vanha, väsynyt, yksinäinen, paras ja uskomattomin talo mitä on koko maailma nähnyt koskaan.

 

Saavatpa kostonsa kun eivät minua enää koskaan näe.

Talo elää perustuksissaan.

 

Kuluu vuosia ja ainakin muutama sukupolvi viereisillä pihoilla.

Talon perustukset väsyvät ja ne tulevat unisiksi. Niiden uni on horrosta ja talo uneksii.