TAIDE, ETIIKKA JA TIEDE
<?XML:NAMESPACE PREFIX = O />
Entäs sitten se paljon palvottu tiede, jonka alttarilla on monta aitoa asiaa unohtunut.
Itse en tietenkään ole mikään tieteen asiantuntija ja ajattelenkin niin, että jos et ole tiedenainen tai mies, joudut pitkälle uskomaan muiden tuottaman tieteen tuloksiin.
Aivan kuten aikanaan uskottiin maapallon litteyteen ja myöhemmin se paljastui pyöreäksi, niin juuri siksi tieteeseen uskominen on tavallaan aina puutteellista ja jopa epäoleellista joltain kulmalta katsottuna.
Todistettavuus ja toteen näyttäminen, faktat, jotka ovat todistettavia voivat perustua usein myös eetteisten arvojemme ajan käsitteelle.
Ajatellaanpa nyt vaikka aikaa jolloin ei saanut tutkia vaikkapa ihmisen anatomiaa ja siitä olikin juuri sen takia hyvin virheellliset käsitykset.
Da Vinci oli se hullu joka kaivoi ihmisiä haudoistaan öiseen aikaan ja piirsi niiden esim. lihasten ja luiden anatomiaa ihan reaalisesti oikeiden ihmis raatojen pohjalta tai ajatellaanpa vaikka lääketiedettä, jossa tietämäni mukaan suurinosa tutkimuksesta on tehty nimenomaan miehen keholla ja naisen erilainen järjestelmä, jota ohjaa aivan eri hormoonit kuin miehen kehoa, on saanut vähemmän huomiota.
Miten on vaikka vanhukset ja geriatria tai lapset lääketieteessä tms.
Tiede on periaatteessa keskeneräistä ja vaillinaista tietoa ja se on sitä kokoajan.
Tiede perustuu aiempaa todistettuun faktaan, joka voi periaatteessa myös romuuttua tai olla myös epävarmaa mututuntumaa jossan vaiheessa.
Se on tietenkin hyvä asia ja haasteellista yhtäaikaa, mutta itse tiede on vaillinaista tietoa etiikan alaisuudessa toimivaa tekoa. Etiikka perustuu kunkin ajankäsitteisiin jotka ovat sille ajalle tyypillisiä, joten etiikka tai tiede eivät voi olla kovinkaan "edelläkävijöitä" tai uutta antavia siinä mielessa.
Minusta on joskus aika absurdi ajatus se, että ihminen kuvittelee olevansa jotenkin parempi tiedossaan kuin aiemmin, ymmärrän kyllä mihin se ajatus perustuu, mutta jos elämää on vielä vaikkapa 500 vuoden kuluttua niin mitä sen ajan tiede sanoo meidan tieteestämme? Nauraako se vaiko kunnioittaa pioneerityötä, vaiko onko monet tämän päivän "tärkeät" asiat jo painuneet unholaankin.
Miten tiede ratkaisee vaikkapa liikakansoittumisen ongelmat, ilman eettisiä pohdintoja.
Miten tiede ratkaisee vaikkapa eutanasiaan liittyvät eettiset asiat tai vaikka geenimanipulaatioon liittyvät aiheet?
Kysynpä vain.
Nuo ovat tietenkin aika äärimmäisiä esimerkkejä, mutta uskonpa, että tieteentekijät ovat niiden ja muiden paljon vähäisempien eettisten asioiden kanssa tekemisissä joka ikinen päivä ihan arkisesti ja tieteeseen uskova tavallinen kansalainen on vain henkilö joka uskoo siihen mitä sille annetaan.
Entäs sitten sen tavallisen kansalaisen tietolähteet?
En edes uskalla ajatella asiaa kovin tosissani, kun jo nousee niskakarvat pystyyn kaikesta tietomäärästä mitä joka paikka on täynnä.
Miten on sen tavallisen tieteen kuluttajan kyky hallita ja valita juuri se oikea täydellinen tieto kaiken sen muun joukosta.
Tässä tapauksessa kuluttaja sana on mitä oivallisin juuri siksi, että tiedettä nimenomaan kulutetaan hyvin yleisesti, koska itse tieteenkuluttaja ei ole tehnyt sitä tukimusta, jonka tiede tarjoaa ja siksi ei pysty ymmärtämään täydellisesti sen kuluttamansa tieteen merkityksiä.
Tiedehän tuntuu tuottavan tekoja, toimintoja ja tavaroita suoraan kulutusyhteiskunnalle ja kuluttajille mitä ihmeellisimpiä asioita kulutettavaksi.. Silloin varsinainen tieteellinen muuttuu kaupallisuuden orjana toimimiseksi eikä sen pyhyydessä ole uudelle sijaa.
Ilkeä jos olen niin sanon, että pahimmilaan tiede toistaa ja toistaa, että "keksi, keksi, keksi" niin kuin papukaija toistaa oppimaansa lausetta ymmärtämättä sen sisältöä suhteessa aikaan.
Muistutan vain, että tiede on aina etiikan valjaissa ja tieteentekijän pulmat voivat monesti olla suorastaan pelkästään eettisiä.
Entäs miten on itse tieteentekijöiden laita, jos kaikilla nk. lahjakkuksilla ei ole vaikkapa rahanpuutteen vuoksi mahdollisuus edes tulla lahjakkaaksi ja uutta keksiväksi tieteilijäksi.
Miten tiede ratkaisee sen ongelman, kun tänäpäivänä tiedekkin on monesti valjastettu talouden hyvälle?
TAIDE, ETIIKKA JA TIEDE
Kaiken tuon edellisen kirjoitelmani kasvuprosessikuvaksen keskeltä nousee myös ajatus, että kun ihminen on vielä lapsi tai nuori ja itse elettyä elämää on vielä suhteellisen vähän niin on ehkäpä jopa luontevaakin opetella elämää ja arvoja (etiikkaa) suhteessa ympäristöön ja ympäristölähtöisesti, mutta kun ihmiselle kertyy kokemusta ja elettyä elämää, niin vastuu omasta elämästä ja tulevaisuudesta lisääntyy ihan jo luonnostaankin, koska omia, omalla vastuulla, tietoisesti valittuja polkuja ja tehtyjä tekoja on enemmän ja lopulta, toivottavasti, kunnes ihminen vanhana osaa jo helposti katsoa elämää muiden ihmisten ja yhteisen hyvän tulevaisuuden nimissä.
Etiikka liittyy paljolti aikaan ja ajan käsitteisiin, kuten esim. moraaliin tai kirjoitetun lain tai ihan vain maalaisjärjen suhteen.
Mutta riittääkö aika? Kasvaako eettiset käsityksemme tekojemme seurauksena tai edes suhteessa siihen yhtä ripeästi kuin tekomme tuottavat tuloksia, joita pitäisi eettisesti käsitellä.
Riittääkö aika ylittää behavioristiset ja extentionalistiset ajatukset, siten, että yhteinen hyvänvastuu astuu tilalle.
Onhan se totta, että ihmisillä on toimia jotka tapahtuessaan aiheuttavat pahaa eli tarkoitan tällä nyt vaikkapa sitä, että vanhat yhteisöajatukset hippikommuuneineen tuskin toimisivat tänäkään päivänä, mutta uskon, että ihminen on oppivainen ja pystyy parempaa, oppii virheistään ja osaa muuttaa käytöstään, jos vain todella oikeasti sitä haluaa.
Mutta riittääkö aika?
Riittääkö todellinen reaalinen aika?
Tuhoutuuko meidän elinmahdollisuutemme oman maapallomme tilan mahdottomaan yhtälöön.
Lopettaako aika itsensä antamisen. Eettisten ajatusten soljumisen ajan virrassa.
Vaikka aika onkin suhteellista ja soljuvaa, niin riittääkö reaalinen aika todella oikeasti edes muutamalle tulevalle sukupolvelle?
Aika soljuu enemmänkin menneeseen kuin todelliseen tulevaisuuteen, jonka teot saavat aikaan.
Uskoisin, että vanhana ihminen tahtonee elämälleen merkityksen, joka jättää jotain hyvää tulevaisuudelle.
Ikäväkyllä ja onneksi ihminen kuitenkin kuolee, vähintään fyysisesti ja tulevat sukupolvet eivät välttämättä jatka siitä, ainakaan riittävä ripeästi tai tarpeeksi hitaasti, mihin edellisen sukupolven ajatukset ja ne todelliset teot seurauksineen jäivät.
Havaintokyky voi olla hitaampi kuin tarpeellinen aika.
Joutuvatko tulevat sukupolvet korjaajien asemaan, kun aika ei yksinkertaisesti riitä.
Joutuvatko tulevat sukupolvet maksamaan sen hinnan välinpitämättömyydestä, jota individualimista paljonkin kumpuaa.
Tottakait tämä on ajatusleikkiä ja tietenkään aina tai välttämättä ei käy näin mutta tässä nyt on kuitenki yksi näkökulma ja minua toden sanoakseni pelottaa niin helvetisti, että miten käy lapsille jotka ovat tulevaisuuden aikuisia siinä maailmassa joka on perintöä vanhemmmilta ja isovanhemmilta esi-isineen.
Maailmassa jonka aika on elämältään rajallinen nykyisessä muodossaan.
Se aikakin kuolee joskus unohduksen ja muistojen valuvaan virtaan, jos sitä nyt edes riittää.
Voisihan sitä ajan saamista kunnioittaakkin, jotta sitä mahdollisesti saisi tarpeeksi ja mikä on tarpeeksi, edes yksilötasolla, kun jotkut ihmiset haluavat elää ikuisesti?
Joku sanoo, että ihminen on ahne?
Mutta onko se niin välttämättä, jos sen tulevaisuus, ihan oikeasti, kuolee ahneudenalttarille, jospa on vain yksinkertaisesti niin, että on aika joka ei riitä ymmärryksen rakentamiselle edes sukupolvien kuluessa.
TAIDE, ETIIKKA JA TIEDE
Extentialismille on kovin ilmeistä ajatus yksilöllisyydestä ja valinnan vapaudesta, jopa sen pakosta, joidenkin päämäärien saavuttamiseksi.
Oikeastaan sen melkein vastakohtana tai ainakin sivussa yksilöllisyyden kultaisesta kimmellyksestä on ihminen joka ottaa vastaan ja antaa sitä kautta muille eli ihminen joka on aidosti luova, tarkkaileva ja ymmärrykseen pyrkivä.
En nyt todellakaan puhu mistään uskonnollisesta pyhästä tai uhrautumisesta tms. vaan asennoitumisesta elämään.
"Tyhjä taulu tai peli" tms. ajatusta käytetään ihmisestä usein negatiivisessa mielessä, niin kun monia muitaki käsitteitä ja ajatuksia käsitellään negatiivisesti.
Ihan niinkuin sillä tavalla olisi niin, että:ihan kuin kaikki meidän ominaisuutemme ja olotilamme olisivat jotenkin sairaita tai vajaita ja niitä tulisi korjata jollain tavalla, mutta jos ihminen onkin lopulta aikaa ja hetken korvaa ikuisuus, jos käsitys itsestä ihmisestä onkin me ja me sana tarkoittaa kaikkea mitä maailma tarjoaa tai mitä se tuo tullessaan, niin onko "tyhjä taulu tai peili"käsite enään edes negatiivinen ja sanooko se edes sitä, että siihen piirtyy ainoastaan katsojansa tai tekijänsä näköinen kuva, koska peilillä on kehyksensa ja tyhjässä taulussakin alastomana valkoisena pintana on tukipuunsa.
Sinällään peili tai valkoinen pohja on valmis, vankka kokonaisuus, jolla on ominaisuus ottaa vastaan ja antaa katsojalleen tai muovaajalleen ehyt kokonainen heijastus lisättynä niillä raameilla ja tukipuilla, joita sillä itsellään on.
Itseasiassa peili tai tyhjä taulu on henkilö jolla on kykyä todelliseen empatiaan ja vahvuutta seistä sen takana ilman pelkoa itsensä menettämisestä jollekkin mylläkälle. Se on kykyä olla maailman keskellä maailma sisällään. Seistä tasapainossa sellaisena kuin ihmisen perusolemus on eli maailmaan ja sen kaikkeuteen kuulumisen kyky,
Kylläkin voi olla niin, että jos peili tai tyhjätaulu on vielä itsekkin keskeneräinen ja raakile, niin sen kyky heijastaa on puutteellista tai jopa taakka sille itselleen.
Pelin tai tyhjän taulun tuleekin osata itse katsoa syvälle itseensä ja tunnistaa ne rakennelmat ja esteet jotka estävät sitä heijastamasta valoa kultaisena aurinkona tai värejä valona.
Näiden kahden toisilleen jopa vastakkaisen voiman värin ja valon perusteellinen tarkastelu johtanee siihen, että kehykset ja tukipuut rakentuvat eheiksi ja vankoiksi kantaa, kannatella tai lennättää kaikkea mitä eteen tulee.
Loppukaneettina haluan sanoa, että rumasti sanottuna extentialismi johtaa empatiakyvyn puutteeseen ja suureen ymmärtämättömyyteen reaalielämää kohtaan.
TAIDE, ETIIKKA JA TIEDE
Otsikkoni antaa ymmärtää mahtipontisesta aiheesta ja sitähän se loppujenlopuksi onkin, mutta käsittelen asiaa kuitenkin yhden ihmisen subjektiivisesta näkökulmasta, koska olen siihen saanut iloisen mahdollisuuden tämän blogimaailman kautta ja taiteellisen käsitykseni ohjaamana.
Yleisesti ajateltuna peruskäsitteet elämässä ovat tiede, taide ja etiikka.
Tänäpäivänä tekisi mieleni myös sanoa, että ekonomia, mutta koska se on, toivon mukaan, vain työväline eikä peruskäsite niin ohitan sen, vaikkakin ohitukseni onkin hieman sarkastinen kuittaus jolla viskaan, kansankielisesti sanoen, talouden elämän peruskäsitteiden joukkiosta ulos, vaikka sillä epäilemättä on merkitystä kaikkien meidän elämässä enemmän ja vähemmän eri asioissa.
Taloutta tai sen arvoja enemmän minua kiinnostaa pohtia ihmisyyden pohjamutia ja tässä tapauksessa muutamaa, sanotaan nyt reteästi, että filosofista käsitettä ihmismielestä.
Toinen niistä on behavioristinen tapa suhtautua elämään ja siihen liittyen sivuraiteilta lisättynä extentionalistinen elämänkatsomustapa.
Oma ajatteluni on perustunut ja tälläkin hetkellä rakentuu perustaltaan näiden kahden "tavan" pohjalle., enkä missään tapauksessa ole niitä kokonaan hyljännyt.
Erittäin lyhyesti esiteltynä: käsitys ihmisen rakentumisesta ympäristön vaikutuksesta ja vapauden käsitys:Behavioristi ja Extentionalisti.
Kumpikin antavat hyvän mahdollisuuden nähdä elämää, mutta ovat mielestäni tietyssä mielessä vanhahtavia ajatusmalleja pitemmän päälle, jos tätä elämää oikein tosissaan yrittää elää.
Raakaa ja karkeaa kieltä käyttäen: ihminen pystyy em. ajatusmallien kautta pakenemaan vastuutaan elämästä, toisista ihmisistä, ympäristöstä ja ajasta. "Aate" ei kanna arkielämän kiemuroita, mutta toisaalta kantaako se koskaan? Joten siitä ei oikeastaan tarvitse puhua sen enempää, vaan palaan edelleen subjektiivisen pääni sisään.
En usko, että ihminen on jotenkin yhtä ja ainoaa ja sillä tavalla tieteellisesti, eettisesti tai edes filosofisesti määriteltävissä oleva olento, joten heitetään nämä hienot sanat ja käsitteet mäkeen ja käsittelen asiaa tällä ihan omalla päälläni, täysin subjektiivisesti heitellen, ilman mitään teoria tukea, jota varmaankin ja epäilemättä on, mutta johon ajatteluni ei perustu vaan se perustuu täysin elettyyn elämään ja koettuun yhteyteen maailman kanssa, josta voisin käyttää ilmaisua "Maailma kuuluu minuun ja minä kuulun maailmaan"-kokemus.
Em. kokemusten herättämä nöyryys olevaista kohtaan toivonmukaan siivittää olemassaoloani tästäkin eteenpäin.
Kommentit