Myönnän että olen tullut keski-ikäiseksi. Mittarissa on kohta puoliin 38 vuotta. Se on jotenkin äärimmäisen helpottavaa. Perustunne elämästä on muuttunut aivan oikeastaan täysin. Se on ikävä.

Ikävä kaikkea kohtaan ja haikeus kaikkeen.

Ikävöin lapsuudenkotiani joka on 500 kilometrin päässä.

 Ikävöin lastani joka on muuttanut lukion perässä isoon kaupunkiin.

Ollessani käymässä kotonani Pohjois-Pohjanmaalla ikävöin miesystävääni ja Karjalaa.

 Haikeus voittaa kaiken sen mitä oli nuorempana.

 Ymmärrys ihmisiä kohtaan voittaa katkeruuden ja kiivaus elämässä vaihtuu rauhan tavoitteluun.

Se on hienoa.

En voisi vaihtaa mitään muuksi enkä lisäisi tai poistaisi yhtään päivää, koska tiedän, että ilman niitä en olisi se sama kuin olen nyt.

 Mutta se ikävä on olemassa.

Mitä pitäisi tehdä kaikenkattavalle ikävälle joka on rinnassa?