KERTOMUKSIA SIITÄ, NIISTÄ JA HEISTÄ<?XML:NAMESPACE PREFIX = O />

 

Se oli pieni, kuin rotanpoikanen, keskeneräinen keskonen.

Imettää piti kahden tunnin välein. Se oli sitkeä. Se nukkui paljon. Se selvisi. Se oli taistelija. Se kasvoi. Siitä tuli vahva. Se halusi painia heidän kanssaan. Se halusi tuntea heidät perinpohjin. Se osasi pissata kuten he. Seisaaltaan.

Ei viitsinyt höpöttää siitä asiasta, se kun tykkäsi istua puuseessa ja tuijottaa ovenraosta mäelle, ajatella Aku Ankkoja ja kärpäs-sieniä.

 

He olivat variksia. He olivät pöllöjä. He olivat haukkoja. He olivat strutseja. Kaikkija lajeja, monen moisia.

 

Se tiesi sisimmässään olevansa ihan yhtä hyvä kuin he ja he tiesivät hänen olevan huipputyyppi varvassandaaleissaan ja punaisessa sydänpaidassaan.

Tiesivät mestariksi kaivamaan lumionkaloita kinokseen.

He puolustivat sitä, jos se ei pitänyt puoliaan. Se puolusti heitä, kun he olivat pulassa. He pitivät sitä samanveroisena.

Isä oli opettanut sanomaan vastaan, pahoille puheille loppun.

Isä kertoi sille, että se on vahva. Isä kertoi kuinka se on reipas. Isä näytti kuinka hakataan halkoja. Kuinka ongitaan kaloja. Kuinka savustetaan lohia.

Isän kädet olivat öljystä tahmeat. Kaikki haisi bensalle. Sen se muistaa aina rakkaudella.

 

Sillä oli kultainen valonkehä sydän ja isä näki sen.

Jonakin päivänä kaikki muuttui. Siitä tuli hän ja heistä tuli nuo.

Se päivä tuli hänelle yllättäen. Hän ei sitä tajunnut. Ei ennen kuin hänetä tuli minä.

Sydämessä hänellä oli valonkehä. Se oli muuttamassa väriään.

Nuokin katsoivat häntä jotenkin eritavalla kuin ennen. Siinä oli oikeastaan jotain aika pelottavaa. Toisaalta jännää ja vähintäänkin kummallista. Nuo, jotka olivat olleet he, muuttuivat kolibreista koiriksi.

Koirat ovat lemmikeitä. Koirat tottelevat käskystä. Koirat voivat olla villejä, kuin hyeenat. Koirat voivat purra ja hyökätä. Koirat kyllä oppivat ja niistä tulee lojaaleja, jos ne kouluttaa hyvin.

 

Muutama niistä kuitenkin puri ja lujaa.

Oikeasta kantapäästä lähti kokonaan tunto.

 

Hän ei ymmärtänyt miksi pitäisi käskeä kolibria, jonka kanssa imettiin nokkapillillä mehua vasta viimeviikolla. Hän olisi halunnut silittää koiran pörröistä turkkia. Mutta koira muris, läähätti ja vinkui. Mikähän sillä oikein oli? Oliko se sairas vai innoissaan?

Koira ei vastannut. Koira vain tuijotti häntä.Hän oli oikeastaa aika arka. Hänen olisi pitänyt olla jotain SEX tai mitä se nyt olikaan. Hänelle sanottiin niin. Hän oppi sen aika äkkiä. Se oli tosi helppoa. Säännöt olivat yksinkertaiset. Unohda se, Aku Ankat ja öljyn haju. Mutta se ei ollut mukavaa, ei ainakaan yhtä mukavaa kuin valonkehäsydän öljylätäkössä nauramassa.

 

Koirat olivat kärsimättömiä, varsinkin se yksi verikoira. Koirista tuli varkaita. Ne halusivat varastaa hänen valonkehänsä. Se oli niille ravintoa. Kyllä hän sen tajusi.

Koirat eivät ymmärtäneet, että hän kuolisi: Kuolisi melkein kokonaan ilman valonkehää. Se häntä suretti. Sehän oli lahja. Lahja joka ei ole paha.

 

Koirat murisivat ja haukkuivat. Olivat kokoajan kintereillä. Lakkaamatta, jokapaikassa.

 

Eräänäpäivänä päivänä hän oppi sammuttamaan valonkehänsä. Se oli niin kirkas, että sen kanssa ei voinut nukkua.

Yllättäen koirat eivät enää haukkuneet, he näkivät sen, joka oli päässyt unohtumaan.

He olivat sille taas hyviä. He ojensivat sille taas puumiekkaa ja pajunoksamajan avaimia. Salaisia aarteita. Kätkettyjä muistoja kolibreista.

 Koirat eivät nähneet kunnolla eteensä, jos valosydän oli päällä. Hän aikoi ajatella valon sammuttamista. Kyllähän sitä hämärässikin näkee. Hän tiesi, että sillä olisi oleva kallis hinta.

Se oli huippu super hinta aarteista .

 

Hänellä tuli kova ikävä sitä, joka mellasti kuusimetsässä. Hän halusi unohtaa itsekkin valonkehänsä. Siitä oli harmia enemmän kuin iloa.Hän halusi hukata sen. Hän ei mitenkaan voinut ymmärtää valonkehän uutta väriä ja sen vaikutusta.

 

Hän kaivoi sen satametriä syvään kuoppaan.

 

Hän ei ymmäränyt miksi värikkäät kolibrit muuttuivat koiriksi. Oma koira haukkui ja murisi. Vaati saada nähdä valonkehän. Se oli lahja, joka katoaa, jos sitä vaaditaan. Ei hän sitä määrännyt.Sehän oli sydän ja sydän määräsi itse itseään.

 

Hän lakkasi muistamasta miten valonkehä sytytetään.

 

Tuossa taannoin, nyt jo muutama vuosi sitten, eräänä arkisena aamuna hän käveli metsään jonne oli kaivanut satametriä syvän kuopan.

Hän oli tuntenut yhden yhden koiran, jo pitkään ja se osasi lentää. Se oli sellainen koira, jonka hän joskus oli kolibrina tavannut ja sellaisena ensin nähnyt. Sellaisena koirana joka paljastaa kolibrin sydämensä.

 

Hän alkoi kaivata valosydäntään.

Hän halusi itse antaa sen koiralle lahjaksi. Hän kaivoi sen ylös maasta ja asetti sen rintaansa.

 

Hän oli oppinut, että hukkaamalla itse valosydämensä, sen voi sytyttää ja sammuttaa silloin kun itse tahtoo. Hän tiesi, hänelle oli totuus, että hänen ei ole pakko tehdä mitään mitä ei halua..

Hän ei tarvinnut enää öljyisiä remonttihaalareita, eikä karheaa isän kättä.

Isä oli kaiken tuon joskus muinoin kertonut.

Isä heilutti kättä kaukana siintävän bussin ikkunan takaa.. Bussi oli menossa äidin luo Ouluun. Isä oli rakastanut ja antanut hänen lähteä. Isä oli lähtenyt itsekkin, turvallisin mielin.

Isä luotti. Isä uskoi. Oli sanonut, että hän on paras, että hän pärjää sittenkin kun isää ei enää ole. Isä oli opettanut kaiken tarpeellisen matkan varrelle käyttövoimaksi.

 

Sillä tavalla hänestä tuli lopulta minä.Minä kasvoin aikuiseksi. Koira olit sinä. Me emme ole yhtä.

Meistä ei voi tulla samanlaisia. Sinä olit jossain välissä lakannut vaatimasta. Et enää anellut.

Olit kait luopunut jo toivosta. Luotit ja uskoit. Pidimme sillon sadetta koiramaisten kolibrin siipien alla.

Se oli oikea hetki. Tiesin sen välittömästi.

Astuin itse luoksesi ja sytytin valonkehän, josta oli tullut salaa aurinko.

Sinä rakastit minua vieläkin ja siksi vielä enemmän. Minä itse halusin olla SEX tai jotain. Juuri siten kuin toivoitkin, eri lähtökohdista.

Jotain uutta sinulle. Et vain ymmärtänyt mikä ero haluamisessa ja antamisessa, halussa antaa ja sen ottamisessa. Koira ihmetteli mitä on tapahtunut.Se oli sille mysteeri. Ei se minua haittaa. Riittää kun itse tiedän eron. Nyt .....nyt minulla on valosydän ja se on aurinko.