HYVÄ, PYHÄ JA PAHA

<?XML:NAMESPACE PREFIX = O />

Mutta onko ihminen paha vai hyvä pohjimmiltaan?

Itse uskon ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen, vaikka tiedostankin kaiken sen pahankin mitä maailmassa on. Elämää vain on paljon helpompi elää jos asiat ajattelee noin päin. Sitä risukasaa ja tunkiota, kun tulee muutenkin tarpeeksi ihan pyytämättäkin ja niistäkin on paljon helpompi selviytyä kun ajattelee ja uskoo ihmisen pohjimmaiseen hyvyyteen.

Luulenpa, että jos ihmiset yleensäkkin osaisivat nähdä ominaisuuksiensa parhaat puolet, niin elämä olisi paljon kasvattavampaa.

Nyt en puhu yksittäisistä ihmisistä vaan globaalista ihmiskuvasta joka on ainakin länsimaissa vallitsevana ja se on monesti se, että ihminen on pohjimmiltaan paha ja jos ei paha niin ainkin on muka realismia ajatella, että ensin paha ja sitten mahdollisesti on jotain hyvääkin olemassa.

Onko se Luterilaisuutta vaiko yletöntä individualimin korostamista, joissain kulttuureissahan ihmiset lähtevät ajattelemaan asioita enemmän yleisestä hyvästä kuin yksittäisestä hyvästä, eikä se tee mitenkään ihmisestä vähemmän yksittäistä ihmistä kun se, että ollaan individualisteja kaikki.

Pakko sanoa tähän, että ollaan individualisteja PORUKALLA. (Heh, heh!)

Joku sanoi kerran, että kaikki ihmisen teot ovat itsekkäitä lopulta, ymmärrän kyllä ajatuksen juoksu, jopa kohtuullisen syvälliselläkin tasolla, mutta olen siitä eri mieltä kaikesta huolimatta, koska mielestäni kaikki me olemme ihmisyhteisön jäseniä. Halusimme tai emme halunneet sitä, jopa se yhteiskunnasta ulos jättäytyminen on porukkaan kuulumista ja oikeastaan juuri se on porukkaan kuulumista aivan alleviivatusti juuri sen takia, että silloin yksilö nimenomaan pyrkii kokemastaa yhteisöllisyyden tunteesta ulos.

Se yhteisöllisyyden tunnehan voi olla sekä miellyttävä, että epämiellyttävä, mutta joka tapauksessa se on merkki yhteisöstä johon syntymästä asti ihminen kuuluu tavalla tai toisella.

Usein tunnutaan puututtavan ihmiskunnan virheisiin, vaikka on meissä hyvääkin.

Tällä taas en tarkoita sitä, että ihmisen pitäisi unohtaa myös olevansa tuhova, tämä ei tarkoita sokeutta ihmiskunnan virheille tms., vaan tämä tarkoittaa sitä, että jos ihminen ei niin paljon tuijottaisi pahaan tai ajattelisi pahaa, niin ehkäpä ihmisen olisi helpompi tuntea myötätuntoa vaikkapa muita ihmisiä ja esim. luontoa kohtaan juuri sen myötäsyntyisen hyväntahdon ja hyväntahtoisuutensa takia, jota empatiaksi tai lievempänä sympatiaksikin kutsutaan.

Voisihan ihmistaimen kasvatus lähteä siitä, että empaattisia ja sympaattisia ihmisen puolia arvostettaisiin ylitse sen, että osaa pitää puoliaan lajitovereitaan kohtaan ja jos tilanne vaatii ehdottomasti, että täytyy puolustautua, niin sitten ja vain ainoastaan sitten pidettäisiin puolia.

Sanotaan nyt vaikka sitten, että ihmisen pitäisi olla ihmiselle se lammas eikä susi