Lapsuusmuistoissa on juuri se ihanan innoittava asia, että ne muistaa juuri ja pelkästään niiden mielikuvien kautta..tunnelmina ja tunteina asioista sekä hetkistä.

Aikoinaan asuimme lapsuuden perheeni kanssa isossa kaupungissa, suomen mittakaavassa..elämä vain oli hieman toisenlaista kuin tänäpäivänä.

Siihen aikaan lapset saivat kulkea oikeastaan täysin vapaasti jo aivan pienenä ilman aikuisen valvontaaa pihamaallakin vaikka se olikin kerrostalon piha. Tänä päivänä, ainakin minä, alkaisin välittömästi miettimään kaikkia niitä vaaroja joita siellä pihalla saattaa vaania pieniä lapsia ahdistamassa..mutta silloin oli toisin..me suurten ikäluokkien lapset saimme kasvaa aikalailla vapaasti. Siitä on seurannut sekä paljon hyvää, että myös sitä pahaa. Silti tämä kirjoitukseni ei ole tarkoitettu sen vuodattamiseen siitä asiasta...joten siirryn itse asiaan takaisin.

Puhun nyt tässä oikeasti pienistä lapsista eli siis alle viisivuotiaista.

Meidän perheessä säilykkeet olivat ihmestys ja kummastus..sillä äitini oli todellakin se nainen joka laittoi kotona ruokaa jokapäivä ihan tavallisista perusraakaaineista.

Olimme veljeni kassa juuri siellä pihamaalla omiamme touhuamassa, kun minulle tapahtui ensikohtaaminen säilykepurkin kanssa.

Meitä oli jo pitemmän aikaa kiehtonut roska-astiat, jotka olivat talomme etupihan kulmassa vajan tai jonkin sellaisen takana..saattoi se olla pyörävarastokin. Muistikuvani asiasta ei ole kovin terävä jotta voisin sen kertoa yksityiskohtaisesti. 

NO..joka tapauksessa..rymysimme veljeni kanssa tässä roskaläjässä täysin piittaamata siitä että se todella oli roskaläjä ja siinä mielessä yleisesti ihmisten mielestä saastainen paikka..meidän mielestämme tai ainakin omasta mielestäni tästä läjästä löytyi aarteita. Näiden aarteiden keskeltä löýsimme monenmoista kummalista ja kiinnostavaa.

Epäilen kyllä, että veljeni osasi pitää tätä paikkaa roskaläjänä jo lapsena ainakin jossain mielessä. Erityisesti siinämielessä, että paikasta varmastikkin oltiin sanottu ettei sinne saa mennä ja siksi veljeni luontainen kuuliaisuus sekä hyvätapaisuus ottivat vallan myös tällä tutkimusretkellä..mutta minulle vain kaikki oli jotenkin niin ihmeellistä ja uutta. Kaikki niin haistettavaa, maistettavaa ja koskettavaa.

Aurinko paistoi, kuten yhä edelleenkin on usein tapana näissä lapsuusmuistoissa..olin puolikontallani lämpimän muovisen harmaan jäteasian päällä..vieressä oli iso kasa kaikenlaista romua tai siis jätettä..mutta minulle ne olivat mielenkiintoisia esineitä ja asioita.

Näin näiden kaikkien romujen keskellä LOISTI OIKEIN vihreän säilykepurkin.

Otin sen käteeni ja katselin sitä hetken.

En ollut koskaan aiemmin nähnyt mitään vastaavaa.

Purkki oli hieman litistynyt ja sen reunasta pilkisti jotain vihreää.

Tajusin sen olevan hernekeittoa.

Hernekeittoa purkissa.

En kertakaikkiaan voinut vastustaa sitä hiukan maistamasta.

Teko oli kieltämättä hieman brutaali, mutta minulle lapsena täysin luonnollinen kiinnostuksen ilmaisu säilykehernekeittoa kohtaan, jota en ollut koskaan aiemmin nähnytkään.

Oli jotenkin niin hienoa, että se tavallinen hernekeitto oli purkissa teollisesti tuotettuna versiona.

Lampismme siitä sitten jossain vaiheessa kotiruokapöytäämme äidin ruokien äärelle, ehkäpä maistelemaan juuri sitä hernekeittoa kotiversiona.