No olen siis noissa edellisissä kirjoituksissnai käynyt osapuilleen läpi niitä asioita miten siis ovat taitelijoiden toimeentuloasiat nykyisellään ja juuri niistä johtuen siis on alettu miettiä sitä että miten taitelija siis tulee toimeen omalla ammatillaan yhteiskunnassa. Siis ovatko taiteilijat aina marginaalissa olevia vaiko eivät?

Pitäisikö kuvataitelijoiden kaupallistaa omat tkemisensä aivan kuten esim. musiikissa on tehty jo pitkään menestyksellisesti. Hmmm..tuokaan ei ole minusta aivan noin yksinkertaista sillä kaupallistamisella VAIN OSA taitelijoista on menestynyt.

Silti osa, kultturin arvojen kannalta katsottuna jopa mielenkiintoisempi sekä rikkaampi, musiikki ei ole kaupallisesti menestynyttä. Se on vain totta. Se mikä menee yleiseen makuun ei todellakaan välttämättä edusta parasta mahdollista lajinsa edustajaa. Niin se on myös kuvataiteessa.

No toisaalta ihan sama, jos joku haluaa tehdä taiteellista työtä sillä periaatteella niin tehköön se on hänen asiansa ja jos on siitä onnellinen sekä tyytyväinen niin sekin on vain hyvä.

Siitä huolimatta kaikkien taitelijoiden ei tarvitse tehdä niin ja SILTI työ voi olla mielekästä ja menestyksellistä yksilön kannalta katsottuna. Riippuu siitä miten menestyksen määrittelee.

Mutta se millä kuvataitelija voisi tehdä aina vain vakavammin työtään ja enemmän tosissaan olisi ehkäpä se että taitelija itse miettisi omasta tekemisestään käsin asiat hieman tarkemmin.

Esim. sen, että kenen ja keiden kanssa pitää olla välttämättä tekemisissä jotta omat tärkeät päämäärät olisivat helpommin saavutettavissa. Sitten pitää tietää se mitä elämältä haluaa yleensäkkin. SE suuri ja mahtava ei ole aina välttämättä se mikä on ihmisen kannalta parasta ja antoisinta.

Esim. jos vaikka taitelija haluaa kehittää vain ja pelkästään taiteellisia päämääriään hänen tulisi esim. luoda hyvä verkosto museoihin, galleriohin, keräilijöihin tms. ja niihinkin mahdollisesti jonkin kulttuurintuottajan kautta, joka olisi tavallaan niinkuin manageri on muusikolle.

Tämä nykyinen galleriatalli systeemi onkin jotain sinne päin, mutta sekään ei ole kovinkaan toimiva systeemi..sillä kun "managerointi" on kaupallisissa käsissä oletetaan, että tekijä tuottaa rahaa magerilleen. No niinhän se tietenkin onkin myös musiikissa ja siitä voi seurata edelleen edellämainitsemaani. 

Siitä sitten seuraakin erinäisiä asioita joista jotkut valittavat ja repivät hiuksiaan kuten esim. se että Galleristi kuulemma määrää minkä kokoisia tauluja taitelijan tulee tehdä. 

Mielestäni se on niin että jos siihen lähtee mukaan niin se suo on loputon..niin ei vain voi tehdä ja sillä hyvä. En usko että sillä, että pitää oman työn arvonsa menettää mitään. En ainakaan ole sellaista havainnut.

No tuo on jonkinlaista neuvottelutaitoa kysyvää työtä ja jokaisella pitäisi olla kykyjä hoitaa se. Siten on tietenkin olemassa myös museo "managereja" ja "ansioluettelo" Managerina.

Tämä tarkoittaa sitä, että museoihin haetaan ja saadaan näyttelyitä jos saadaan ja ansioluettelo kertyy vakuuttavaksi jos mahdolisesti PÄÄSEE valtakunnallisiin näyttelyihin. jne. ja jne. jokainen taitelija tietää nämä kuviot. Joten tavallaan toimivat kuviot ovat olemassa..taiteilijolla on vain helvetin kova kilpailu ja siitä seuraa paljon asioita jotka eivät ole miellyttäviä.

Sen mitä yksittäinen taitelija voi itse tehdä omalle työlleen hyvää on se, että itse tietoisesti kirjaa ylös itselleen ne asiat ja päämäärät mihin haluaa ja miettii miten kannattaa toimia jotta sinne pääsee.

On tietenkin aivan toinen juttu pääseekö tavoiteisiinsa vaiko ei, mutta jonkinlainen suunnitelmallisuus tai ainakin jäsentely omien tekemistensä suhteen on paikallaan ja sitä toki myös vaaditaan esim. siinä tilanteessa kun haet apurahoja.

Sillä jos ne ovat huonoja et tietenkään voi saada apurahoja. Siinä vaiheessa todellakin tarvitsee jäsennellä tekemisiään. 

Tässä vaiheessa näitä ajatuskulkuja en todellakaan osaa nähdä mitään kuviota jota jollain tavalla voisi muuttaa joksikin muuksi..se, että taitelijoita on paljon ja taitelijat ovat marginaalissa on vain tosiasia..mutta miten muuttaa tätä tilannetta onko olemassa muualla toimivaa tapaa olla menettämättä arvojaan ja toimia silti yhteikunnassa vaiko onko olemassa olevalla tavalla toimiva tapa jota tulis kehittää vaiko kenties jotain uutta mahdollisuutta ja jos sellainen on se pitäisi yhdessä miettiä taitelijoiden kesken.

Kaupalliset ihmiset voisivat olla aisoja mutta eivät missään tapuksessa niitä jotka määräävät.

Kuitenkin taide-elämä on mennyt jo siihen suuntaan myös tosi elämässä ja se johtuu monesta vääristymästä joita on olemassa.

Yksi on se etteivät taiteilijat itse osaa arvostaa itseään tarpeeksi ja tuntevat olevansa huonoja koska elämän asenne ja arvo kysymykset eivät lähdekkään siitä yleisestä kuinka paljon tienataan ja mitä maksaa asenteesta. 

Vaikeaa ja vaikea ajatus tuo taitelija yrittäjyys tosielämässä. Koska yrittäjyyteen kuuluu tietyt tavat toimia.

Kaikki eivät voi olla rahallisia menestystarinoita ja toisaalta taitelijoita pitää kouluttaa ensinnäkin jo ihan sen takia, että aineksesta karsiutuu ne todella hyvät tekijät ajan kanssa ja toisaalta siksi, että jos jossain on olemassa humaaneja arvoja ja niiden pohdintaa niin kulttuurinalalla.

(No tuokin lause voi olla loppujen lopuksi sarkastinen heitto jos sen katsoo jostain kulmasta, mutta en sitä nyt tässä yhteydessä silti tarkoita niin.) 

Joten jään pohtimaan tätä asiaa lisää.

On aivan selvää, että jokainen ammattitaitoinen taitelija miettii JO NYT omassa ammatissaan mm. yhteistyökuvioita oli se sana sille mikä tahansa.

Mutta kuten sanottu mitä on menestys ihmisen elämässä? 

Ja ehkäpä näiden taitelijayrittäjä ajatusten takana on enemmänkin se pelko ja huoli siitä, että nk. taiteellinen vapaus on muiden kuin omissa käsissä, kuin niinkään se, että taitelijan tulisi toimia rahan takia tai varsinaisesti bisnesmielessä.

Se on ehdottomasti kannatettavaa..mutta mikä systeemi olisi toimiva?

Sillä kaikki taitelijat eivät voi missään tapauksessa olla yrittäjiä ja kuten sanottu jo moni kertaa niin taitelijaa voi verrata yhteiskunnallisesti myös pätkätyöläisiin ja se on tavallisen elämän kannalta myös usein parempi vaihtoehto, jos työ ei todella tuota edes elämisen verran rahaa, jota ikävä kyllä sen verran tarvitsee, että saa voita leivän päälle.