Aikoinaan kun tulin tälle alalle ja kouluun tunsin että olen saapunut kotiin ja saman henkisten ihmisten pariin. Se on vieläkin totta. Aika on kuitenkin tehnyt sen että huomaan olevani myös täällä, omieni parissa, se joka haahuilee pilvilinnoissa ja käytännön "ajattelu" on aikalailla sanotaan nyt vaikka retuperällä ja ajatukset harhailevat milloin missäkin vaikka olisi kuinka käytännön asioista kyse. Nytkin huomaan tällä kurssilla, että näköjään suurinosa muista osaa olla asioissa ns. maanpinnalla ja minä alan niitä ajattelemaan filosofisesti pohtien ja enemmän pilvilinnoja katsellen kuin siitä näkökulmasta kuin sanotaan nyt vaikka käytännön filosofoinnista. Huomaan, että juuri minä olen se ihminen joka asettaa filosofian ja ns. moraaliset argumentit käytännön edelle. Huomaan että olen juuri se joka mieluummin kärvistelee kuin antaa periksi sille että taiteilijan tulisi olla tai tulla marginaalistaan ulos ns. yleisemmälle kentälle. En tiedä, tätä asiaa tulee pohtia ja toivon että tästä voi muodostaa myös oikean mielipiteenkin jossain välissä. Itselleni taiteen filosofia ja sen arvot menevät kaiken "käytänön" edelle. En tiedä voiko tätä minun puhettani kukaan edes ymmärtää, sillä olen täysin kaulaani myöten ja mielelläni tässä suossa.

Minulle on lahja se että yleensä edes saan tehdä tätä työtä.

En voi sanoa että olisin hyppäämässä tuohon Kultturiyrittäjyys-suohon todellakaan sokkona ja heittäytyen. En todellakaan. Olen varovaisen myönteinen ja avoin asialle, mutta en todellakaan sokko joka hyppää kellumaan siihen sillä pelkään todellakin että tämä keskustelu saattaa olla jopa turha..sillä tämä ns. realimaailma mikä on ympärillä ei vastaa edes 50% sitä maailmaa joka on päässäni.

Olen rakkaudella hypännyt tähän taiteen "suohon" ja heittäytyen täysillä.

Toivoisin, että voisin SIIHEN vielä syvemmälle upota.

Mikään muu ei riipaise minua niin syvältä (paitsi tietty lapseni ja lähipiiri) kuin tämä tekeminen.

Minkään muun edessä en ole niin haavoittuva ja "rikki", auki, avoin tai vahva kuin taiteen. Mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita ajatuksia ja elämää, kuin tämä.

Miten ihmeessä voisin tämän asettaa rinnakkain edes jonkin sellaisen kanssa kuin nykyinen raadollinen elämä on?

Pääni on paratiisi.

Se näkee kauneutta sielläkin

missä sitä ei ole.

Ruman-kauniita vastakkaisuuksia

liikkumassa ylös, alas, sekaisin.

Sillekkö minun pitäisi antaa periksi?