Lapsena minulla oli ns. vilkas mielikuvitus, jopa niin vilkas, että toden totta mielikuvitus ja todellisuus menivät aivan oikeasti sekaisin.

Muistan useitakin tapauksia jotka eivät mitenkään voi olla järjellä ajateltuna tosiasioita, mutta niistä on jäänyt hyvin selkeä tunnemuistikuva jonnekkin elämään.

Eräs näistä muistoista liittyy lentämiseen. Siihen tunteeseen kun heittäytyy ilmavirran mukaan  ja antaa mennä ilman pelon häivää..antaa tuulen kannattaa, auringon paistaa ja maan ottaa vastaan.

Mummolassani oli pihalla järjettömän iso kivi..niin iso, että sen päälle oli vaikea nousta. Tänäpäivänä se kivi on osoittautunut kyllä oikeasti korkeintaan sellaiseksi ehkäpä n.30-40 cm korkeaski ja halkaisijaltaan jotain saman verran suunnilleen..voi olla että tämänki koko on aivan liioiteltu, sillä mummolani on myyt jo ajat sitten sen perinnöksi jäätyä mummon kuoltua siihen "vaivais"kotiin, jonne hän ei olisi koskaan halunnut mennä siitä itselleen rakentamastaan kodistaan..mutta tosiasiassa ja todellisuudessa siitä kivestä puhuttaessa sen koko ei ollutkaan sen suurin ja merkittävin teko koska voisi sanoa, että  "EI nyt niin suuri kivi laisinkaan". Mielikuvien kivi siis:) loppujen lopuksi...vaikka tämä mielikuva todellisuus pohjainen onkin.

Ovathan ne yläaste aikaisetkin valtavan jyrkät mäetkin tänäpäivänä matalia pieniä nyppylöitäkin..vaikkei koko ero ollutkaan itsessäni, fyysisesti ainakaan senteissä jaloista päähän mitattuna, yhtään isompi kuin tänäkään päivänä..kokemus ja vertailukohdat vain puuttuivat ja se onkin "kutistanut" nämä lapsuusmaisemani jyrkät mäetkin pieniksi mutta myös tehnyt niistä aikoinaan valtavan suuria...vaikka tietenkin ne ovat jossain vaiheessa todellisuudessakin olleet itsellenikin suuria.

Vaikka murrosikäisenä sellainen EI ole ollut mitenkään mahdollista todellisuudessa edes konkreettisestikkaan.. ja siitä huolimatta ja juuri sen takia perspektiivi, kaikella tavalla, asioiden sekä esineiden suhteen, todella oikeasti muuttuu iän myötä..niin se vain on...mutta palatakseni siihen lentokokemukseen:

Kiipesin siis tämän valtaisan kivenlohkareen päälle. Katsoin kaukaiseen horisonttiin, joka sijaitsi noin ehkäpä 50 metrin päässä läheisellä pellolla tosi elämässä ja tässä elämässä. Mutta siinä elämässä se sijaitsi keltaisena välkkyvän valtavan suuren viljapellon ja aurinkovuorien takana.

Siinä elämässä ajattelin lentämistä ja sitä miltä se tuntuisi.

Miltä tuntuisi lentää?

Miltä tuntuisi tuulen väre ja ilman hellä kosketus hiuksissa?

Miltä tuntuisi painottomuus siipien ollessa omat käteni?

Miltä se tuntuisi?

Miltä?

Kun asiaa ajattelee oikein tarkasti ja keskittyy niin jotain myös todella tapahtuu..

Yhtäkkiä olinkin ilmassa ja lensin vapaana tuulen kannateltavana tämän valtavan jyrkän kiven päältä ilmaan.

Hetki tuntui ikuisuudelle..sitä kesti, kesti ja vieläkin sitä vain kesti.

Aurinko paistoi hattarapilvien välistä sinistäkin sinisempänä lämpimänä onnena rinnassa.

Juuri siinä yksinkertaisuudessa mahdottomuudessaan on myös onni oikeasti tänäkin päivänä.

Sen vain tahtoo välillä unohtaa.