Minulla on hauska tausta, jonka takia käsitykseni Jumalasta on varmastikkin vähintäänkin erilainen, mutta siitä ehkäpä joskus toiste jos jaksan ja muistan kirjoittaa jonain päivänä.

Yksi tosielämän tarina on omalla tavallaan aika karmaisevakin, jos kohteeksi joutuu joku heikompi hermoinen.

Onneksi allekirjoittanut ei ole sitä ja voin sanoa, että vaikeaa oli itsellänikin.

Minulla on selässä sellainen vika joka ei parane koskaan ja se vaivaa aika-ajoin rankastikkin, vie jopa kävely ja seisomis kyvyn kokonaan, mutta se on nyyhkytarinaa, jota ei ole mitään järkeä nyyhkyttää,  joten kerron omalla tavallaan humoristisen tapauksen elämän varrelta.

Joitain vuosia sitten kävin ahkerasti kuntonyrkkeilyssä ja meille oli tullut uusi uljas ohjaaja joka oli todella timmissä kunnossa ja innoissaan veti naisille kuntonyrkkeilyä aika moisella tahdilla. Vaikka olinkin silloin aivan kohtuullisessa kunnossa ja treenasin säännöllisesti niin treeni oli niin kova (jo neljättä kertaa sillä viikolla) että paikat menivät aivan kipeiksi kun olin yrittänyt pysyä ohjaajan mukana.

Seuraavana päivänä astianpesukonetta tyhjentäessäni selkäni vain pamahti em. treenaamisen seurauksena. Naks ja se ei oiennut mihinkään. Hätä oli tietenkin melkoinen.

Erinäisten tapahtumien jälkeen, jotka eivät ole tälle tarinalle mitenkään eduksi, pääsin kuin pääsinkin kiropraktikolle, jolla riippui oikein todistus seinällä praktikon pätevyydestään.

No, hoito oli kuin olikin tehokas ja sen jälkeen selkä oikeni ja jalka taipui jälleen norjasti.

Vasta lopussa oikeastaan alkoi tapahtumaan kummia tai......... no mikä on kenenkin mielestä kummallista ja mikä ei ......mutta minulla ainakin soittivat jotkin kellot päässä jotain serenaadia.

Siis kiropraktikko sanoi, että sinun kannattaisi aina harrastaa kävelyä, koska se on hyväksi selälleni. Ahaa, totesin ja olin samaa mieltä. Praktikko sanoi että tähän hoitoon kuuluu eräs asia ja se on se että lähdemme yhdessä kävelylle tämän parantumisen kunniaksi.

Ei kun tuumasta toimeen ja kilometrejä taittamaan taitavan praktikon kanssa. Praktikko puhuu kaikenlaista... niitä näitä ja noita.

Muutaman kilometrin jälkeen puheet muuttuvat ja muuttuvat yhä erikoisempaan suuntaan. Kohteliaana ja hoidosta kiitollisena kuuntelin, enhän mielestäni muutakaan voinut ja jatkamme matkaa.

Loppumatkasta praktikko sanoo ihan suoraa:

"Kuule ei tämä parantuminen minusta mitenkään johtunut. Se oli Jumala, joka sinut paransi minun käsieni kautta. Heittäydytään yhdessä tuohon tienvarteen (HUOM: silloin oli talvi ja pakkasta sekä lumihanki) kiittämään ja ylistämään häntä ihmeparantumisesta"

Sanoin, että "Kiitos, mutta ei kiitos. Minun pitää nyt lähteä kotiin."

Juoksin miltei loppumatkan (kiitollisena kyvystäni juosta..heh,heh..)ja onneksi pääsin loppujen lopuksi kotiini.

Tästä kaikesta oli loppujenlopuksi seurauksena, seuraavana päivänä, tunnoton jalka ja Yliopistolliseen keskus-sairaalaan reissu...joten mitä siitä opimme?

Minä ainakin sen etten USKALLA enää toista kertaa mennä mihinkään praktikolle vaikka mikä olisi tai ainakin tarkistan hyvin tarkkaan sen mihin olen menossa.

NO,..jos nyt aivan totta puhutaan niin tosiasiassa ehkäpä ryntään kokeilemaan taas jotain uutta ja kiinnostavaa mahdollisista seurauksista hulolimatta. Tiedä hänestä. Hullu mikä hullu.