SUVAITSEVAISUUDESTA JA SUVAITSEMATTOMUUDESTA<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Ikävä kyllä joskus kunnioitusta ja hyväksymistä, pohjimmiltaan aitoa ja ihmisarvoa kunnioittavaa tavoitetta , käytetään myös paljolti väärin ja vääriin tarkoituksiin ja joskus on jopa niin, että ihmisen itsekeskeisyys ajaa sen aidon kunnioituksen edelle. Ratsuna käytetään hyväksyntää ja piiskana itsekeskeisyyttä.

Itse ajattelen, että aito ihmisten hyväksyminen ja kunnioitus (vrt. tässä tapauksessa suvaitsevaisuus)

kumpuaa ihmisen puhtaasta sisimmästä.

Tämä ei ole uskonnollinen lausuma, eikä periaatteessa liity mitenkään olemassa oleviin uskontoihin joita meillä täällä maailmassa on vaikka kuinka paljon. Tämä ei ole edes Kaukoitäinen lause, vaikka se saattaakin niitä muistuttaakin.

Aito ihminen kumpuaa ihmisestä joka on hyväksynyt itsensä osana maailmaa, maailmakaikkeutta ja psyykkistä ilmapiiriä. Ihmisestä, joka kykenee näkemään ja tarkkailemaan ympäristöään ja itseään aidosti.

Se lähtee ihmisestä joka tietää oman pienuutensa maailmassa, ilman, että myöskään vähättelee muiden tai omaa olemassaoloaan tai osuuttaan minkään tai kenenkään eläviin elämiin.

Älä sotke edellä mainittua missään tapauksessa puheeseen ylimielisyydestä , sillä ylimielisyys aiheuttaa sokeutta ympäristölle.

Puhun pelkästään aidon ihmisen olemassa olemisen toteuttamisesta.

Aidon ihmisen toteuttamisesta ja tavoittelemisesta seuraa mielestäni myöskin aitoa suvaitsevaisuutta, sillä aitous ei kumpua pahantahtoisuudesta.

Aidosti aito ihminen erottaa aitouden toisissa ja hyväksyy keskeneräisyyden itsessään ja muissa.

Parhaimmillaan aidosta hyväntahtoisuudesta seuraa positiivista hyväksymistä ja ymmärrystä, joka kantaa hedelmää kaikkialle mitä se koskettaaJ